Rantalomamme ensimmäinen pilvinen päivä. Tuulee kylmästi, tummat pilvet hiipivät salamyhkäisesti taivaan peitoksi ja meri pauhaa ikkunan alla. Me pesimme sisällä, luemme ja katsomme telkkarista espanjaksi dubattua hömppää.

Olen tällä matkalla lukenut huikean mielenkiintoista kotikorttelimme itsepalvelukirppikseltä eurolla löytämääni kirjaa What Mothers Do – Especially When It Seems Like Nothing. Jos ette koskaan lue muita vauvanhoitokirjoja (tai jos olette lukeneet vain ne perinteiset nukutus- ja päivärytmioppaat), niin lukekaa tämä! Kirjan kirjoittaja Naomi Stadlen on psykoterapeutti ja imetysohjaaja, joka on vetänyt vuosikausia äitien keskustelu- ja vertaistukiryhmää Lontoon Active Birth -synnytyskeskuksessa. Kirjassa on vallankumouksellisia oivalluksia äitiydestä, syyllisyydestä, huono ja hyvä äiti –vastakkainasettelusta, ambivalenssista äitiydestä, perinteisestä äidinrakkaudesta ja miten se ilmenee vauvoissa yms. Aion kirjoittaa kirjasta tarkemmin luettuani sen loppuun. Englantilaisen kirja-arvostelun voi lukea täältä.

Kännykällä surffatessa tuli vastaan blogikirjoitus pienen lapsen tarpeiden ignooraamisesta ja nöyryyttämisestä. Itkevän lapsen pyyntö päästä vessaan sivuutettiin ja kun pissa tuli housuun lasta toruttiin pahanteosta. Ahdistavasta stoorista heräsi monenlaisia ajatuksia. Psykoterapeuttina Stadlen todennäköisesti löytäisi kyseisen äidin käytökselle taustoja omasta kaltoinkohdellusta lapsuudesta. Itselle tuli ekana mieleen, että kyseessä on oku todella ylikuormittunut äiti, joka asettaa toistuvasti toisen tarpeet omiensa edelle (kuten alkoholistimiehen), oma persoona on hukassa ja lapsen tarpeet on helppo ohittaa ja jyrätä, koska siitä ei koidu äidille mustaa silmää, henkistä väkivaltaa (ainakaan vielä) tai muuta välitöntä ongelmaa.

Vaikka nykypsykologit ovat toistuvasti havainneet, että pienen lapsen ja varsinkin vauvan tarpeisiin on vastattava mahdollisimman pian ja neuvolassakin näin ohjeistetaan, on surullista kuinka vanha sodanjälkeinen mentaliteetti yhä vaikuttaa vanhemmuuteen. Sodan ja uudelleenrakentamisen aikaan lapsen hyve oli olla huomaamaton, tottelevainen, lähes näkymätön, poissa aikuisten jaloista, syödä ja nukkua määrättyinä kellonaikoina. Tällaisten sisäänrakennettujen mallien muuttaminen ei käy hetkessä.

Itsestä tuntuu vaikealta asettua sellaisen nykyäidin asemaan, joka kokee lapsensa tarpeet uhkana ja häiriönä itselleen. Niiden tukahduttamisesta koituu taatusti enemmän ongelmia. Tarpeiden sivuuttaminen on lapselle vahingollinen viesti, joka altistaa myöhemmin itsearvostuksen puutteelle ja huonon kohtelun sietämiselle. Vessahädän pidättäminen johtaa pahimmillaan virtsatulehduksiin ja ummetuksiin, nälän ja janon pidättely syömis- ja juomishäiriöihin. Jos omista tarpeista ei saa kertoa omalle äidilleen, ei se lupaa hyvää lapsen luottamuksen ja itseilmaisun kehittymiselle.

Mietitäänpä em. blogin tilannetta, niin että lapsen asemessa olisi ollut toinen aikuinen. Kaksi naista kävelee kaupungilla ja toinen sanoo, että pitäisi muuten käydä vessassa. Kaveri huutaa: ”Ei me nyt ehditä, pissaat sitten myöhemmin”. Matkaa jatketaan, vessahätäinen päättää pidätellä seuraavalle vessalle saapumiseen asti, olo on niin tukala, että pitää kävellä jalat ristisssä. ”Nyt vauhtia, me ei pysähdytä sun typerän vessahätäs takia!”, kaveri tiuskaisee, vaikka näkee, että toisen on todella pakko päästä vessaan. Naiselta lorahtaa pissa housuun ja tirahtaa itkukin kaverin julmuudesta. ”Kattokaa kaikki mikä typerä lehmä! Se tarvii tenoja, kun ei pysty pidättelemään pissaansa!” Kaveri huutaa keskellä katua. Niinpä, kukaan ei kohtelisi kaveriaan näin, mutta omaa lastaan kyllä. Miksi?

Kaikessa alistamisessa – oli se sitten rotuun, sukupuoleen tai ikään liittyvää – lienee kyse siitä, että heikompaa sorretaan, koska se on helppoa. Aikuiset voivat perustaa liittoja, järjestöjä ja yhdistyksiä oikeuksiaan ajamaan, mutta lapsi ei. Sivustakatsojat eivät välttämättä halua vastaavissa tilanteissa ryhtyä puolustamaan lasta peläten aikuisen reaktiota, mutta myös nöyryyttävänsä lasta hänen äitiään läksyttämällä.

Naomi Stadlen puhuu kirjassaan siitä, kuinka jotkut lapsen tarpeisiin vastaamisen vaativaksi ja ahdistavaksi kokevat äidit ajattelevat olevansa itsenäisiä jopa feministisiä, kun eivät hoivaa lasta liikaa. Psykoterapeuttina Stadlen on kuitenkin havainnut, että tällaisten naisten oma persoona on kuitenkin pikemminkin ohut. Toisaalta he kokevat lapsen olevan osa itseään, toisaalta että lapsi on voimakas tyranni, joka vaatimusten armoilla aikuinen nainen on.

Kuinka te toimisitte kommentoimani blogin tilanteessa? Itse en osaa sanoa muuta kuin, että toivoisin, että naisia kannustettaisiin entistä enemmän oman persoonansa vahvistamiseen. Lapsi ei ole oman persoonan jatke ja aikuinen ihminen valitsee itse kuinka lapsen kanssa toimii. Lapsi ei ole nälkäinen tai vessahätäinen äitinsä kiusaksi ja äiti itse on vahva toimija päättäessään vastata lapsen tarpeeseen, ei hänelle alistuva palvelija.